Kun lähtee keikalle tonne pohjoisemmas, on vähän kuin matkustais ulkomaille ja tavallaan kyllä matkustaakin just sellaiseen todellisuuteen jota ei tietyistä omiin elintapoihin liittyvistä syistä havaitse. Mutta sitten kun näkee nuo tyypit tuoppiensa takana joissain pikkuisen kauhtuneessa mestassa muutaman joenmutkan tuolla puolen, niin se näky kolahtaa ihan kybällä, et tuollahan mäkin silloin joskus, tosin aika kauan sitten olin tai ainakin välillä oleilin.
Kasataan kamat siihen oudohkoon ympäristöön ja tsekkausten sekä lyhyen odottelun jälkeen soitetaan kaksi kertaa neljäkymmentäviisi minuuttia, tai joskus jos jengi tykkää vähän kauemminkin. Mä olen ihan joka kerta varma etten mä enää pysty viihdyttämään näitä ihmisiä, mutta pystyn näköjään kuitenkin. Ja mä olen joka kerta varma etten enää koskaan palaa edes täältä etäältä, tämän näkymättömän rajan, eli esiintymislavan tältä puolen katselemaan tätä näkymää, mutta palaan kuitenkin.
Niin. En siksi että homma tuottaisi noin niin kuin niin sanotussa taloudellisessa mielessä, mutta siksi että homma on tuttua ja tuo mulle jokseenkin hyvän mielen ja olon. Jotkut sanovat että siinä on soittamisen suola kun raahataan kamat treenikämpiltä jonnekin etäälle yhdelle vaivaiselle pistokeikalle, soitetaan pari tuntia ja raahataan taas kamat takaisin treenikämpille ja siinä se, koko autuus. Suola?
Ja tuntuu kuin ihan joka kerta kuin olis käynyt tästä normaalista ja tavallisesta elämästään tavattoman kaukana, aivan muualla, kerrassaan toisaalla, missä ilma ja ihmiset ovat aivan toisenlaisia, tyystin erilaisia, kuin täällä kesäasunnolla tai talvisella talviasunnolla asutustaajamassa tai keväisillä, kesäisillä ja syksyisillä yön yli melontaretkillä, tuon tuossa vähän matkan päässä läikkyvän meren armoilla.