Järjetön äärioikeisto paasaa televisiossa ja maailmaa johtavat mielipuolet kamppailevat vallasta. Ehkä nämä pässinpäät päätyvät lopulta sotimaan keskenään? Tällaisena hetkenä satuin tarttumaan muutamaan vanhaan kirjalliseen teokseen. Ensin piti tietysti kerrata vähän Coelhoa, hänen juttunsa ovat kerrassaan päättömiä ja pysyttelevät kaiken mahdollisen ja kenties myös mahdottoman realismin ulkopuolella.
(Välillä luen uutisista ettei herran keskinkertaista rangaista höpinöistään, sillä hänellä on ehdoton, kenties parlamentaarinen sananvapaus? Mutta jos asiaa on tutkinut ainoastaan rakenteellisen väkivallan edustaja, niin, ymmärrän kyllä pukkia kaalimaan vartijana! )
Siirryn mahdollisen realismin ulkopuolelta syvälle käyviin ihmismielen kuvauksiin, seuraa koko joukko Gyu de Maupassant’in novelleja, ihmeellistä kyllä nämä kirjastosta löytyneet novellit on julkaissut joskus, no jos ei nyt kauan sitten, niin ainakin taannoin eräs ”Viihdeviikarit” niminen lafka. Näillä ei ole mitään tekemistä viihteen kanssa ja siksi tietysti ”Viihdeviikarit”. Sallikaa minun nauraa! Guy de Maupassant’in tarinat jotka tämä ”Viihdeviikari” on nimennyt ”Yön Tarinoiksi” ovat kauhistuttavan realistisia ihmismielen kuvauksia, nämä novellit ovat ihmismielen keskipäivää, johan sen on taas kerran tuo eräs keskinkertainen persu todistanut höpinöillään.
Olen niin hyväntapainen ihminen etten osaa toivoa mitään pahaa edes keskinkertaiselle persulle ja sehän minussa tietysti on joidenkin mielestä vikana, arvelen, mutta tuskin moisesta välitän, enkä välitäkään.
Maupassant’ista siirryn Beckett’in maagisten novellien äärelle. Tämän kokoelman on suhteellisen vastikään suomentanut Anni Sumari. Siis ”Piiritetyn huoneen novelleja”. Muistan Beckett’in näytelmät Huomenna hän tulee ja Leikin loppu jotka Rauli Jokelin ohjasi kauan sitten teatteria harrastavien ihmisten ryhmälle Kotkassa.
Teatteri, niin, olen ollut teatterin harrastaja joskus ja taisin ohjata Helsingin Kellariteatteriin yhden erään tuttavani tai pikemminkin silloisen tyttöystäväni tuttavan kanssa kirjoittamani, ehkä hieman beckettiläisen tekstin joka ei tosiaankaan ollut menestys. No se siitä, ehkä sitä Gaussin käyrää ei kannata yrittää muuntaa teatterin lavalle, tai mistä sen tietää, ehkä joku vielä joskus, tai ehkä joku on jo joskus?
Mietin miksi? Siis miksi päädyn lukemisissani jälleen kerran Samuel Beckett’iin, mutta mitään järkevää vastausta siihen ei ole, eikä asia ole missään nimessä mikään sattuma, olenhan lainannut nuo kolme mainittua teosta äskettäin kirjastosta. Tämä retorinen kysymys pyörii juuri nyt mielessäni, tai ei ehkä niinkään retorinen, mutta mistä sen lopulta tietää miten retorinen jokin retoriselta vaikuttava kysymys on?
Entä miksi ohjasimme nuorisoteatterille erään kaverini kanssa aikoinaan Jussi Kylätaskun ”Runarin ja Kyllikin”? (Ja saimme siitä teatterin ammattilaisilta haukut eräillä ”harrastajateatteripäivillä” Hyi olkoon!)
Siinä näytelmässä olivat muuten mukana eräs Kaivo ja eräs Ismo joista tuli myöhemmin kuuluisia räppäreitä. ”Beibi mä rakastan sua oikein kovasti, miksi ihmeessä isäsi on rovasti?” Olisiko teatteriharrastus kuitenkin edistänyt jotakin joidenkin kohdalla, en tiedä, minusta tuntuu että, niin, tarvitseeko minun kertoa miltä ”minusta tuntuu”?